Author: salminenmari

Miksi seinien värillä on niin paljon väliä?

Meillä rempataan uutta kotia. Nyt olemme niin onnekkaassa asemassa, että olemme päässeet vaikuttamaan tulevan vuokra-asuntomme pintaremonttiin, ja se on vienyt ajatuskapasiteetistani hurjan suuren osan lähiaikoina. Minä, joka en koskaan ole koonnut huonekaluja saati remontoinut, olen jopa odottanut päästä maalisudin kanssa häärimään asunnolle. Samalla olen katsonut ympärilläni olevaa hävityksen kauhistusta ja miettinyt, että miksi pinterestin selailu ja laminaattien valitseminen tuntuu niin hurjan tärkeältä.

Miettiessäni täydellistä tilannetta koen, että ihmisen tulisi löytää rauha ja hyvä olo itsestään, ympäristöstä riippumatta. Itse nyt en vaan millään löydä. Olen todella paljon seesteisempi ja toimeliaampi ympäristössä, jossa hommat on kasassa ja tavarat paikoillaan. Ja olen hurjan esteettinen tyyppi, joten sopuisalla värimaailmalla ja suunnitelluilla kokonaisuuksilla on minuun myös positiivinen vaikutus. Tämähän on pelkkää egon silittelyä, eikö? Enemmän ja vähemmän kaikilla tällainen osa kuitenkin lienee, ja sen myötä myös oma tapamme pitää sitä hyvänä. Siinä suhteessa turhamainen kodin sipistely tuntuu harmittomalta.

Se, missä tämä menisi mielestäni turhaksi, olisi sen tekeminen muille. Että laittaisi asuntonsa hienoksi vain sitä varten, että sitä voisi näyttää muille. Vain siksi, että pinterestissäkin oli sellainen. Minullakin täytyy olla sellainen. Kukaan ei missään nimessä saa nähdä, että meillä ei aina näytä siltä. Joskus meillä on leluja lattialla ja tiskejä pöydillä. Nehän on äkkiä siivottava pois, jos joku tulee kylään. Varmuuden vuoksi on parempi myös pahoitella, että “meillä on taas tällainen sotku”, vaikka olet juuri siivonnut. Kuulostaako tutulta? Minusta kuulostaa.

Tähän pätee osaltani vähän samanlainen kaava, kuin meikkaamiseen ja vaatteiden valintaan. Se on oman itsensä ilmaisua suhteessa ympäristöönsä. Oma koti, joka näyttää omalta. Näyttää siltä, miltä tänään tuntuu. Välittämättä siitä, näkeekö sitä kukaan muu. Myös meikkaamisen suhteen noudatan samaa tapaa. Joskus lähden ilman meikkiä, koska on sellainen olo. Joskus laitan toista tuntia mahtavaa sotamaalausta, koska on sellainen olo. Kun ihmiset törmäävät minuun useammin, he eivät aina osaa odottaa sitä, miltä näytän minäkin päivänä. Se on aika mahtava juttu! Samoin minun kotiini astuessa voi törmätä kaaokseen, täydelliseen järjestykseen tai konmarivillityksen aiheuttamaan vaatekaapin purkautumiseen. Koska sellainen minä nyt tänään satun olemaan.

Advertisements

Minulla on suunnitelma

Tänään sain osan hengentyöstäni esitettyä julkisuuteen, ja pääsin suunnitelman hyväksymisen jäljiltä luvallisesti opinnäytetyöni tuotoksen, eli varsinaisen oppaan kimppuun. Hassua miten liki kaksi vuotta kestänyt prosessi tästä ideasta on käytännössä parin kuukauden aikana edennyt nykyiseen muotoonsa. Monilta osin tämä on ollut kauhea rutistus, mutta myös mahtava mahdollisuus oppia itsestään oppijana. Miksi tämä prosessi on ollut minulle niin vaikea?

Ensimmäinen syy on ollut se, että olen tehnyt työtä yksin. Jatkuvalla syötöllä saan kommentteja niin opettajilta, kuin vertaisiltakin: “opinnäytetyö on todella vaikea tehdä yksin”. Tämä ei suinkaan johdu siitä, että siinä olisi liikaa hommaa. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että pallottelet itse ideasi, teet itse aikataulusi ja saat palautteesi ainoastaan ohjaavien opettajien toimesta. Kaverin kanssa työskennellessä vertaispalaute on jatkuvalla syötöllä saatavilla. Oma prosessini ei kuitenkaan monista syistä (lue: lisääntyminen) mahdollistanut kenenkään muun valmistumisen aikatauluttamista tämän työn mukaan.

Tähän liittyvä suuremman luokan ongelma osaltani on ollut laaja ja epämääräinen tehtävänanto. Opinnäytetyön voit tehdä tutkimuksena, tuotekehityksenä, kirjallisuuskatsauksena… you name it. Tämän valinnan jälkeen tehtävänanto täytyy käytännössä kehitellä itse kirjallisten ohjeiden, annetun palautteen ja valmiiden töiden palapelina. Tämä prosessi on auttanut minut oppimaan, että olen todella arka tekemään tehtäviä, joissa ei ole selkeitä ohjeita. Nyt olen myös oppinut selkiyttämään ohjeita itselleni omatoimisesti ennen, kuin työstän yhtään mitään.

Muita mahtavia oivalluksia omaan oppimiseeni liittyen ovat olleet se, etten saa mitään aikaiseksi kotona, ja että tarvitsen aikatauluja, to do -listoja ja kauniita muistiinpanoja hommien etenemiseen. Hyvä kahvi kauniissa kupissa ei myöskään haittaa prosessia. Tässä hommassa avun on tuonut myös opintojen jakaminen työajalle, ja niiden unohtaminen vapaa-aikana. Lisäksi olen tuuletellut päätä tallitöissä kerran pari viikossa. Tällä setillä on edetty hurjaa kyytiä, ja samaa tahtia pitäisi jatkaa, mikäli meinaa prosessin mukaan valmistua.

Ehkä suurin oivallukseni on ollut se, että jokaisella työstökerralla olen tehnyt jotain valmiiksi. Ottanut tavoitteen ja tehnyt sen loppuun. Suunnitellut etukäteen, mikä on päivän agenda, ja ollut hitsin tyytyväinen aikaansaannokseeni, vaikka se olisi kuinka pieni osa koko palasta. Olen lopettanut “pitäisi tehdä enemmän”, “tämä on älytön homma” ja “en saa tätä ikinä valmiiksi” -puheet ja taputtanut itseäni selkään jokaisesta lauseesta, jonka olen kirjoittanut. Koska eihän mokoma opinnäytetyö pitkään ota, jos sitä edistää useamman päivän viikossa. Vaikka tekisi lause kerrallaan. Ja samalla mentaliteetilla valmistuu myös lopullinen työ toukokuun alkuun.

Nauti siitä, kun lapsesi on vielä pieni

Iloisena kuvituksena toimikoon kuvat tämän päivän laskiaisretkeltä puistoon.

Otsikkona tänään lause, jonka olen kuullut lukemattoman monta kertaa tämän vauva- ja taaperoarjen tiimellyksessä. Lähes jokainen pikkulapsiarjen läpi käynyt henkilö muistaa tokaista sen aina, ihan siltä varalta, ettemme vielä tietäisi lapsemme kasvavan nopeasti. Totta se on. On aivan uskomatonta, kuinka nopeasti tuo tyyppi muuttuu itsenäisemmäksi ja osaavammaksi. Se, kuinka paljon ja millä tavoin me siitä nautimme, ei tule sitä muuttamaan, valitettavasti.

Tuossa lausahduksessa tuntuu olevan valitettavan paljon negatiivista latausta. On totta, että lapset kasvavat. On totta, että pienet lapset ovat ihania. On myös totta, että pienet lapset ovat välillä melkoisen kamalia, ja arki niiden kanssa tuntuu usein hurjan raskaalta. Nämä hetket saa helposti miettimään, että pitäisikö minun nyt nauttia siitäkin, kun oma jaksaminen kaikessa yksinkertaisuudessaan loppuu, ja turvaudun vaikkapa muiden apuun lapsen hoidossa?

Toisaalta kyseessä voi olla myös perisuomalainen tapa korostaa sitä, että jotain kauheaa on vielä tapahtumassa. “Nauti nyt kun vielä voit, kohta se on ohi kuitenkin”. Ja niinhän se onkin. Siitä huolimatta nauttiminen voi tarkoittaa hyvillä mielin hetkessä vellomista, johon ei liity ahdistusta hetken ohimenevyydestä. Koska tottakai lapsi kasvaa. Hyvänen aika, onneksi se kasvaa.

Tuossa lausahduksessa kuuluu useimmiten ripaus katumusta. Ikään kuin sen pikkulapsiajan voisi saada takaisin sillä, että olisi nauttinut siitä aikanaan enemmän. Ikään kuin et olisi ollut vanhempana riittävä, ja haluaisit nyt kertoa toiselle, että älä tee samaa virhettä kuin minä. Kuitenkin, nyt pari vuotta tämän pikkuisen kanssa eläneenä olen tarpeeksi ehjä toteamaan, että jokainen on vanhempi omalla tavallaan. Ja jokainen varmasti nauttii siitä omalla tavallaan.

Itse olen sellainen vanhempi, joka käy tuulettamassa päätään töissä. Nautin myös suunnattomasti siitä, että meillä isä on ihan yhdenvertainen vanhempi minun rinnallani. Kaikessa yksinkertaisuudessani minun pääni ei kestä sitä, että olisin jatkuvalla syötöllä vain lapseni kanssa. Hän täyttää koko arjen silloin, kun olemme kotona. Näin ollen on omien opintojeni, työni ja ennen kaikkea mielenterveyteni eduksi ehdottomasti ollut se, että hän aloitti päiväkodin tammikuussa. Ja hän myös rakastaa sitä paikkaa.

Mitä tästä opimme? Ystävälliset ja kliseiset lausahdukset voivat jäädä mieleen aivan turhan negatiivisesti, ja jokainen meistä on mahtava vanhempi juuri sellaisena kun on. Eikä kaikesta tarvitse aina nauttia. Toki itsekin ikävöin jo monella tavoin vauva-aikaa, mutta ikävästä puuttuu katumus. En olisi ikinä voinut olla enempää läsnä. Ei, se ei tarkoita, että olisin nauttinut joka hetkestä. Se tarkoittaa, että tein parhaani. On kuitenkin myös hurjan ihanaa, kun lapsi kasvaa, ja sen kanssa voi vähän kommunikoida. Joskus se kommunikointi on pelkkää itkupotkuraivaria ja tavaroiden heittelyä, mikä saa myös ärsyttää. Ei mikään vaihe ole pelkkää nautiskelua, mutta silloin kun se on, kannattaa siitä pysähtyä nauttimaan. Ja näin olen itsekin oppinut lausahdusta tulkistemaan.

“Nauti silloin, kun nautittavaa on. Sekin hetki on ainutlaatuinen.”

Mitä tästä urheilusta pitäisi todella oppia?

Nyt on pakko myöntää, että aikanaan lukiessani Turun Sanomien juttua Erkka Westerlundista, tajusin jotain tosi isoa myös omaan valmennusfilosofiaani liittyen. Siinä missä valmentaminen on minulle tällä hetkellä muutenkin aika sivutoimista, on se edelleen minulle suuremman luokan intohimo. Bisnes ottaa vain hieman kärsiäkseen siitä, että meillä ei mennä kovaa ja korkealta.

Minusta hyvä valmentaja on sellainen, joka kantaa kokonaisvaltaisen vastuun urheilijasta ihmisenä. Valmentajan tehtävä on auttaa urheilijaa inspiroitumaan ja löytämään intohimon. Se ei tapahdu ylhäältä päin käskemällä, vaan tukemalla ja dialogia käymällä. Kun urheilija oppii tuntemaan itsensä, se kantaa elämässä vielä urheilu-uran jälkeenkin. Se on isoin asia, mitä urheilu voi ihmiselle antaa.

Erkka Westerlund

Olen oikeasti aika tylsä kotivalmentaja. Sellainen joka käskee mennä koulutreeneihin, hypyttää kavalettia toisen perään ja sanoo vielä rehellisesti, mikäli taito tai kapasiteetti ei tule tällä kaudella riittämään kansallisiin luokkiin. Sen lisäksi koen kuitenkin olevani valmentaja, joka kysyy mitä kuuluu. Joka kysyy, miltä susta nyt tuntuu. Joka kysyy, että mitä tälle asialle pitäisi sun mielestä tehdä. Vaikkei se vastaus olisi aina oikea, ei minunkaan vastaukseni ole. Sen sijaan se on prosessi, jossa urheilija oppii tekemään päätöksiä, ajattelemaan itse ja ymmärtämään sitä, mistä menestys koostuu. Ja valitettavasti myös sen, ettei kaikkeen voi itse vaikuttaa, eikä kaikki ole tässä lajissa ihan samalla viivalla.

Siitä on turha katkeroitua, että tämä laji on valitettavan vähän oikeasti urheilua. Harvassa lajissa huipulla kilpaileva urheilija voi maksaa toisen urheilijan tekemään työt puolestaan, ja käydä itse vain kilpailemassa ja napsimassa kirsikat kakun päältä. Tässä lajissa se on mahdollista, olettaen toki että riittävät taidot on kartutettu jo aiemmin. Minun on vaikeaa keksiä toista lajia, jossa raha näyttelisi näin valtavaa osaa. Se on kuitenkin pelin henki, ja otettava huomioon urheilijan kanssa niin tulosten analysoinnissa, kuin tulevaisuuden suunnitelmissakin.

Suomessa on ollut viime vuosikymmenet vallalla voittamisen ylikorostaminen. Voittamisen pakko tekee ilmapiiristä ahdistavan. Edustamissani järjestöissä olemme tehneet kaikkemme, että pääsisimme tästä eroon. Suunta on pois voittamiskeskeisestä valmentamisesta ja kohti oppimiskeskeistä valmentamista.

Erkka Westerlund

Tämän jälkeen on hyvä jatkaa siihen, miksi tulosurheilu ei mielestäni tässä lajissa suoraan sanottuna toimi. Oma mielipiteeni on se, että ratsastaja tarvitsee elämässään paljon enemmän ratsastus- ja hevosenlukutaitoa, kuin hyviä tuloksia. Ratsastaja hyötyy epäonnistumisten käsittelystä ja hevosen kunnioittavasta kohtelusta enemmän, kuin hyvistä tuloksista. Ratsastaja hyötyy paljon enemmän hieman pienemmällä tasolla tyytyväisenä suorittavasta ratsusta, kuin liian korkealle hetkeksi riipaistusta hevosesta, joka on menettänyt mielenkiintonsa koko touhuun, vaikka se toisikin hetkellisesti hyviä tuloksia. Ennen kaikkea ratsastaja hyötyy terveydestä, rentoudesta ja onnistumisen tunteesta enemmän, kuin hyvistä tuloksista isoilla areenoilla.

Postauksen kuvat © Tomi Rautsiala

Tämä laji on ainutlaatuinen sen opettamien elämäntaitojen suhteen. Ratsastaja joutuu ottamaan hurjan määrän vastuuta elävästä eläimestä, etenemään sen ehdoilla, huolehtimaan ja valitettavasti myös luopumaan siitä. Monikaan laji ei tarjoa näin mahtavaa väylää lapsille ja nuorille oppia elämän perusasioita. Valmentaessa törmään näihin tilanteisiin jatkuvasti. Ne on ne hetket, missä ihmiset kohdataan, ja saa nähdä urheilijoiden kasvavan. Ne hetket, kun pääluokassa se ykkönen putoaa pienen kolautuksen takia. Tai kun hevosen täytyy antaa pari viikkoa maastoilla vaan, koska se ei “vedä ihan samalla lailla”. Ei ne palkinnot ja mitalit, vaikka nekin tuntuvat hyvältä. Jos ne edellä aletaan urheilla, niin missaa hirveän määrän siitä oppimisesta, mitä tämä laji ja hevoset voivat meille tarjota.

Innostus ja aikaansaava stressi

Niin paljon, kuin nautinkin tässä hetkessä vellomisesta ja ympärille katselusta, on nyt oloni hurjan innostunut tulevasta. Lyhyeen aikaan monet asiat ovat alkaneet loksahdella paikalleen, ja tulevaisuus näyttää tällä hetkellä todella inspiroivalta. Tällainen innostus tuo mukanaan myös tietynlaista levottomuutta. Tuntuu, kuin haluaisi olla jo jossain, missä uskoo tietyn ajanjakson kuluttua olevansa. Haluaa rempata asunnot, valmistua ja alkaa rakentaa itselleen sopivaa elämää. Vaikka elämä on nyt ja tässä, tekee hurjasti mieli suunnitella ja fiilistellä tulevaa.

Olet nykyisyydessä, mutta haluaisit olla jo tulevaisuudessa. Ristiriita on sisäisesti repivä. On älytöntä luoda sellaista ristiriitaa ja elää sen kanssa. Se tosiasia, että kaikki muutkin tekevät niin, ei muuta sitä yhtään viisaammaksi.

Ekhart Tolle

Kun omaan elämäänsä on löytänyt rauhaa hetkeen asettumisesta, on vaikea vetää rajaa suunnittelun ja läsnäolon rajalle. Joku suunnitelmahan on hyvä olla, eikö niin? Varsinkin jos nykyisyys tulee opintojen päätyttyä tässä muodossaan joka tapauksessa päättymään. Tämän vuoksi olen päässyt vihdoin tekemään oikeita suunnitelmia, ja laittamaan asioille alustavia päivämääriä. Olen alkanut laskea asioille budjettia, tekemään mindmappeja ja piirtämään kalenterini pidemmälle, kuin pitkään aikaan olen tehnyt. Se fiilis on mahtava! Mutta se tekee myös nykyisestä elämästäni levottomampaa. On vaikea olla läsnä nykyhetkessä, kun koko keho oikein kihisee innosta päästä toteuttamaan kaikkea tulevaisuuden visioita. Se on stressaavaa ja tekee minusta poissaolevan arjessa.

Ehkä suurin ero menneeseen on se, että tiedostan tämän kaiken nyt itse. Tiedostan sen, että suunnitelmat ei ole se elämä, jota elän. Elämäni tässä on se, jota elän, ja tulevaisuus on visio, jota kohti elämä voi olla menossa. Se on pelkkä kuvitelma, eikä sen varassa voi rentoutua. Nykyisyydessä voi. Tänä päivänä ymmärränkin sen, kuinka paljon lisää stressiä nämä suunnitelmat arkeeni tuo. Tämä stressi on kuitenkin positiivista, ja saa hommat todella etenemään. Tämä on se stressi, mitä tarvitaan asioiden aikaan saamiseen. Tämä on kuitenkin myös stressi, joka täytyy ottaa arjessa huomioon, ja muistaa levätä nykyisyydestä nauttien, vaikka tulevaisuus vaikuttaisikin mahtavalta. Nykyhetki on kuitenkin se, mitä meillä oikeasti on.

Siinä ei ole mitään vikaa, että pyrit parantamaan elämäntilannettasi. Tilannetta voi parantaa, mutta et voi parantaa elämääsi. Elämä on ensisijaista.

Ekhart Tolle

Se suunnitelma kuulostaa juuri nyt mahtavalta. Ja siitä saa nauttia. Se ei kuitenkaan tule eteeni yhtään sen nopeammin, vaikka nykyhetkessä tekisin mitä. Nykyinen elämä on joka tapauksessa se, mitä eletään. Suunta on hyvä olla tiedossa, jotta osaa ottaa askeleet oikeaan suuntaan. Se askel on kuitenkin se, millä on väliä. Se on se, mitä eleään ja koetaan.

Mistä aikuinen löytää ystäviä?

Reilu puoli vuotta sitten me muutettiin kotikaupungistamme Joensuuhun mieheni opintojen perässä. Silloin olin käytännössä kotiäiti, jolloin löysin itselleni pari samassa tilanteessa olevaa kaveria. Täällä sellaiseen perheverkostoitumiseen on aika hyvät mahdollisuudet, kiitos Perheentalon ja lapsiperheille suunnattujen tapahtumien. Tämä oli minulle helpottava tekijä tänne sopeutumiseen, sillä olin käytännössä pudonnut opiskelukelkasta, ja myös entisistä harrastuspiireistäni. Nyt lapsen mentyä päivähoitoon putosin kuitenkin myös kotiäitikelkasta ja mietin, että mistä ihmeestä aikuiset oikein löytävät ystäviä, Tinderistäkö?

Tällä hetkellä työni on tehdä opintoja yksin. Sen lisäksi käyn sivutoimisesti tekemässä tallia ja ratsastamassa enemmän tai vähemmän yksin. Sitten olen illat useimmiten kotona mieheni ja lapseni kanssa (eli en oikeastaan ole missään tapauksessa yksin). Aikuinen nainen kuitenkin ymmärrettävästi kaipaa ympärilleen myös ihmisiä, jotka eivät ole omaa perhettä, ja ennen kaikkea heitä ei näe joka päivä. Ykkönen ei myöskään vielä ole ihmeellinen juttukaveri, vaikka “äiti”, “vaippa” ja “hei hei” on ihan hyvät eväät pienen keskustelun aikaan saamiselle. Ja onhan se ymmärrettävää, että tuon partanaaman katselu välillä kyllästyttää, eikä siihen taida auttaa pelkkä parran ajo.

Mistä ihmiset sitten hakevat seuraa vaikka iltakahville? Tai katsomaan keikkaa, leffaa tai ihan vain istumaan iltaa yksille. Ymmärrettävästi kaupungissa, jossa meillä ei ole tukiverkkoa, on mieheni myös poissuljettu tällaisen kumppanin tehtävistä. Vaikka lapsi nukkuu rauhassa, ei sitä yksin voi jättää kotiin nukkumaan. Tai voi kai sinne kahville mennä yksinkin, mutta itse koen heti tarpeelliseksi ottaa mukaan tietokoneen ja työskennellä samalla, olla aikaansaava. Tällainen käytös ei toki leffaan tai yksille erityisen hienosti sovi.

Tässä siis dilemma, jota en ole vielä onnistunut ratkaisemaan. Ainoa keino, jolla tähän tilanteeseen olen sopeutunut, on ollut hyväksyä se välivaiheena. Ja sitähän se osaltani onkin. Yksinäiset opintoni eivät jatku ikuisuuksiin, ja silloin aloitan toivottavasti työt, jolloin kuulun mahdollisesti työyhteisöön. Tämä kaupunki on meille todennäköisesti vain välietappi. Ja kaiken lisäksi olen onnistunut aloittamaan erikoistumisopinnot jo nykyisten opintojeni rinnalla, ja ensimmäinen monimuotoisesti toteutettava seksuaalineuvojakoulutuksen osa aloitetaan ensi viikolla. Minusta tulee siis jälleen tavallaan opiskelija.

Ongelma on siis lähtenyt ratkeamaan itsestään, mutta olen tajunnut, kuinka iso osa elämää ystävät oikeasti on. Minulla on aivan upeita ystäviä, joista iso osa asuu kuitenkin jossain aivan muualla. Tai on jumissa kotona lapsen kanssa, aivan kuten minäkin ennen. Joten toisaalta tämä on vain uskomattoman harjaantunut tapa keksiä ihan onnellisesta elämästä jotain pientä viilattavaa, kun yksi ilta mieli tekisi tehdä jotain hauskaa kavereiden kanssa, eikä niitä kavereita silloin ole saatavilla. Mutta oma pikkumainen kokemukseni siitä on, että se on aika syvältä. Ja silloin se on oma pikkumainen ongelmani. End of story.

Kuka minä olen?

Voittamisen anatomia –kirjassa Aki Hintsa kertoo kysyneensä asiakkailtaan yhtenä tärkeänä kysymyksenä juuri otsikossa näkyvän kysymyksen. Jos minulta olisi kuusi vuotta aiemmin kysytty näin, olisin vastannut hyvin eri tavalla kuin nyt. Jos totta puhutaan, olisin vastannut vielä vuosi sitten aivan eri tavalla kuin nyt. Myös tästä syystä päätin piilottaa lähes 300 blogipostaustani ja aloittaa alusta. Ne eivät tuntuneet enää omilta.

Tänään tuohon kysymykseen on hyvä vastata, sillä ettehän te tunne minua. Totta puhuen en tunne itsekään, joten ei tähän ole suoraa vastausta. Opin itsestäni jatkuvasti uutta ollen samalla iloinen, samalla kauhuissani. Maailma ympärilläni tuntuu hetkittäin vieraalta, koska katson sitä eri tavalla. Toisaalta mikään ei ole muuttunut. Ympärilläni on samat ihmiset, samat asiat. Suunta on nyt vain erilainen, ja sen takia nykyisyyden näkee hieman toisessa valossa.

Sitä ratsastaja- tai urheilijaminää, josta olette aikaisemmin lukeneet, ei oikeastaan enää ole. Se minä, joka tänä päivänä urheilee tai ratsastaa, tekee sitä ihan eri syistä, ihan eri tavalla. Ja totta puhuen, tekee sitä myös aika paljon vähemmän. Kuinka tämä minä sitten käyttää aikansa? Viimeistelemällä opintoja, jotta voi tehdä itseään kiinnostavia jatko-opintoja. Lukemalla, kävelemällä, leikkimällä ja laiskottelemalla. Käyden välillä töissä tuulettamassa aivoja opintojen keskellä. Olemalla arjessa läsnä, ja välillä jotain ihan muuta. Aina ei kuitenkaan jaksa. Ja toki nauttimalla siitä, ettei aina tarvitsekaan.

Halusin kuitenkin kaikessa tavallisuudessani palata tälle kuolevalle alustalle, koska se on aina ollut minulle luonteva. Ja siinäpä se, ei sille sen ihmeellisempää syytä tarvitse. Olen koittanut keksiä tällekin kaikkia mahdollisia selityksiä, että miksi ihmisten pitäisi haluta lukea kirjoituksiani, ja että mitä minun itseni pitäisi siitä parhaillaan saada. Ei sille kuitenkaan mitään syytä tarvitse, sillä kirjoitan siksi, että se on minusta mukavaa. Toivottavasti sinä luet tätä siksi, että se on sinusta mukavaa.