Olenkin kiharatyttö!

Tällä hetkellä lähes kaikissa Suomen marketeissa huutaa hyllyt tiettyjen hiustenhoitotuotteiden osalta eioota, ja vastaan kävelee kiharapäisiä ihmisiä huomattavasti enemmän, kuin mitä Suomessa on ennen totuttu. Kysyessäni tänään instagramissa seuraajiltani, josko he tunnistaisivat tämän tarvikepakkauksen tarkoitusperän. Ihan kiitettävä määrä vastasi myöntävästi.

Mulla on ollut aina suorat hiukset. Joo, aavistuksen taipuisat, joten olen suoristanut niitä ahkerasti. Olen myös innoissani kihartanut niitä, sillä tykkään kiharan tuomasta rakenteesta ja se sopii meikäläiselle ihan kivasti. Aina olen kadehtinut ihmisiä, joilla on mahtava luonnonkihara tukka. Törmäsin muuan lehtijutun perusteella Curly Girl -metodiin ja päätin antaa sille mahdollisuuden. Eihän sitä tiedä jos tässäkin päässä olisi piilossa luonnonkihara.

Ensialkuun metodi vaikutti monimutkaiselta. Selasin tuntisotalla tarvittavia ja vältettäviä tuotteita, joita molempia löytyi onnekseni jo ennestään kaapeistani lojumasta. Pääpiirteittäin kyseessä on siis metodi jossa hiuksia:

  • ei pestä, hoideta tai muotoilla tuotteilla, jotka sisältävät sulfaatteja, silikoneja tai kuivattavia alkoholeja
  • ei harjata (muutoin kuin selvityskammalla suihkussa)
  • ei lämpökäsitellä
  • ei kuivata pyyhkeeseen

Tämän lisäksi hiuksia hoidetaan ja kosteutetaan hemmetisti, pyöritellään t-paitaan ja halutessaan työnnetään siihen esimerkiksi pellavansiemenistä tehtyä geeliä. Metodi alkaa final washilla, jossa hiukset pestään sulfaatteja sisältävällä shampoolla, joka ei sisällä silikonia. Sillä pestään hiuksista kaikki vanha silikoni ym. pois.

Ylhäällä kuvat muotoilemattomana ennen final washia, ja ensimmäisen pesun ja hoitosetin jälkeen.

Pakko myöntää, että olin aika hämmästynyt tästä piilevästä kiharasta, joka on nyt sitten päivä päivältä vaan vahvistunut ja hakenut muotoaan. Olen myös yllättynyt siitä, että vaikkei hiusta ole liki viikkoon pesty shampoolla, ei minulla ole nyt mitään tuskaa sellaista käyttääkään. Aikaisemmin ohut ja rasvoittuva tukka on nyt hauska kiharapörrö. Nautiskelen tosissani tästä rölli metsänpeikko -lookistani, vaikka tavoitteena on toki saada hiukset hoidettua pehmeämmiksi ja sileämmiksi. Se onkin yllättävän haasteellinen homma ilman silikoneja!

Metodi jatkuu siis etsimällä omalle hiuksille sopivat tuotteet, jolla se kosteutuu ja muotoutuu sopivasti. Itselläni on tällä hetkellä käytössä hiusmaski, sulfaatiton hiushuuhtelu, jätettävä hoitoaine ja pellavansiemengeeli. Nyt haeskelen sopivia tapoja pitää hiukset hyvänä yön yli ja fiilistelen kaikkia uusia pinnikampauksia, joille tällainen kiharapehko tarjoaa mahdollisuuden. Tärkeä pointti on muuten se, että tänä päivänä ratsastan aika vähän, enkä ole vielä erityisemmin testannut, kuinka tämä tukka reagoi kypäräkampaukseen. Parhaimmat vinkit kypärän alle otetaan siis vastaan!

Jos sä olet kiinnostunut tästä metodista, suosittelen liittymään Facessa Curly Girl Suomi -ryhmään, siellä on tosi selkeät aloitusohjeet ja lista soveltuvista tuotteista. Lisäksi ryhmästä löytyy paljon kysymyksiä ja vastauksia monenlaisiin ongelmiin.

Advertisements

Älä laihduta tänään – äläkä minään muunakaan päivänä

“Nyt mä oon kyllä ansainnut tän kakkupalan”

“Pitää kyllä mennä huomenna lenkille, kun tänään oon syönyt niin hirveästi”

“Tässäkin on ihan hirveästi sitä (lisää tähän vapaasti valitsemasi ravintoaine)”

Tänään vietetään Älä laihduta -päivää. Viime vuosina olen itse ensimmäisen kerran reiluun vuosikymmeneen astunut sellaiseen tunnetilaan, jossa on ihan okei olla laihduttamatta. Nykyisin tuntuu, että yhteiskunnassamme on normi treenata vain siksi, että sillä kulutetaan syömällä nautitut kalorit, jotta saavutetaan tietynlainen ulkomuoto. On myös ihan normi noudattaa diettejä, jaotella ruuat hyviin ja huonoihin sekä pitää “vapaasyöntipäiviä” viikonloppuisin. Vapaasyöntipäiviä. Ihan oikeasti.

Uskallan väittää, että meillä on yhteiskunnassamme paljon enemmän syömishäiriöisiä, kuin tiedämmekään. Kyllä, minäkin olen ollut. No big deal. Tärkeintä on tiedostaa se, että ruuan jatkuva ajatteleminen, kaloreiden laskeminen ja hysteerinen lihomisen pelko eivät ole normaaleja. Syömishäiriö on paljon laajempi asia, kuin langanlaihuus ja jatkuva ruuan oksentaminen. Se on paljon monimutkaisempi asia, eikä sitä voi aina kertoa ulkomuodosta. Itse olen ollut lapsuuden ylipainon jälkeen aina normaalikokoinen. Se ei kerro sitä, ettenkö olisi ollut syömishäiriöinen.

Takaisin aiheeseen: miksi sinun ei pitäisi laihduttaa tänään, tai oikeastaan minään muunakaan päivänä? Entä jos olet ylipainoinen? Muista lisätä tähän kysymyslistaan terveyssyyt, diabetes, verorahat ja laiskuus. Suoraan sanottuna kukaan ei ole koskaan muulloin niin huolissaan ihmisen terveydestä, kuin lihavan ihmisen sanoessa olevan aivan ok sen kanssa, miltä näyttää. News flash, se on meidän kaikkien oikeus. Olit sitten minkä kokoinen tahansa, sinä saat rakastaa itseäsi. Ja niin muuten, sinun myös pitäisi.

Jos sinulla on oikeasti terveydellistä syytä laihtua, sekin onnistuu parhaiten niin, ettet aktiivisesti laihduta. Kaikenlaiset kiellot, säännöt ja rajoitukset vähentävät intuitiivista syömisen säätelyä, ja ajavat sinut kohti ahmimista ja siihen liittyvää morkkista. Morkkikseen onkin sitten hyvä syödä vielä lisää, onhan homma jo kosahtanut. Laihduttaminen on loppujen lopuksi siis riski lihomiselle. Älä siis laihduta.

Unohda siis kaikki rajoitukset sen suhteen, mitä ruokaa saat syödä ja mitä et. Rakasta sen sijaan kehoasi, ja opi kuuntelemaan, mitä sen tekee mieli. On ihan okei haluta syödä herkkuja. On ihan okei syödä joskus enemmän, kuin mitä kehosi sillä hetkellä tarvitsee. Liiku niin, että se on sinusta mukavaa. Älä siksi, kuinka monta kilokaloria se kuluttaa.

Niin, ja seuraa @syomishairioliitto instagramissa. Ja jos koet, että sulla on ongelmia syömisen kanssa, hae siihen apua. Hyvää päivänjatkoa.

Some poistaa ahdistuksen – tai ainakin siirtää sitä

Valmistuminen lähenee. Muutto lähenee. Molempien koulukiireet ja työt painaa päälle, ja taaperon ruokaan näyttää lipsuneen enemmän kengurubensaa kuin koskaan aiemmin. Koti on kaaos. Ruokaa pitäisi tehdä, mutta jaloilleen nouseminen tuntuu jo ylitsepääsemättömältä. Jos tänään en saa mitään aikaan, nukkuisinko vaikka päiväunet? Uni ei tule, selaan siis somea. Selaan ja selaan. Pakkohan täältä on kohta tulla jokin kissavideo, joka vie tämän ahdistuksen pois.

Hetkellisesti hyvin hallussa ollut puhelimen käyttöaika alkaa taas aika ajoin paukkua yli tavoiterajojen. En edes lue feedejäni enää, katson vain kuvia ja tuskailen mainoksia. Puhelin on koko ajan kädessäni, tarkoituksena vain olla pakotie raskaista ja ahdistavista hetkistä jokapäiväisessä arjessa. Se pitää mieleni pois ajatuksista, jotka ovat epävarmoja ja ahdistavia. Voiko jotain olla vielä tekemättä? Pitäisikö minun olla jossakin? Olenko unohtanut jotain?

Siinä missä kaiken pitäisi olla hyvin, on arki Joensuussa ollut pitkälti pelkkää selviämistä päivästä toiseen. Kumpi jaksaa seuraavan tunnin olla vanhempi, kumpi on työhommien parissa tai romahtaa, ja tarvitsee hetkensä yksin? Selviytymiskeinot alkaa loppua, ja some on meille aina tarjolla oleva dopamiinin lähde, joka on kohtalaisen harmitonkin vaikka alkoholiin verrattuna. Toisaalta tähän pätee osin samanlainen toleranssi-ilmiö kuin lajitovereihinsakin. Tarvitaan koko ajan enemmän ja suurempia reaktioita. Se, että naapurin Maijaliisa on käynyt tänään äänestämässä ei enää riitä. Tilalle tarvitaan toinen toistaan hassumpia joogameemejä ja kissavideoita. Siksi aika puhelimella venyy, ja muuttuu pakkomielteiseksi. Ainakin allekirjoittaneella.

Tämän tiedostettuani aloin taas panostaa joogaan ja meditointiin. Siinä missä jooga vaatii hieman tilaa ja jollain tasolla tottelevan kehon, on meditointia mahdollista toteuttaa lähes missä vain. Youtube on täynnä hyviä mindfulness-pätkiä, ja maksullisia sovelluksia on tarjolla myös suomeksi. Se on pieni investointi suhteessa sen tuomiin hyötyihin. Elämänhallinnan rakoillessa oikein urakalla on helpottavaa saada otetta edes jostain asiasta. Tuntuu helpottavalta nähdä phone usage trackerissa alle kahden tunnin aikoja.

Vastaan otetaan myös muiden anonyymien someistien parhaita vinkkejä puhelinriippuvuuden selättämiseen! Kommenttiboksi odottaa sinua.

Voi riemu, ne ymmärtää!

Puolitoista, mikä mahtava ikä. Jalat vievät eteenpäin, hirmukyytiä. Vielä hirmuisempaa kyytiä pääsee, kun nappaa jonkun aikuisen kädestä kiinni. Kun käden ojentaa, ne tajuaa ottaa siitä kiinni. Kun tarjoaa toista kättä, ne ymmärtää vaihtaa. Samalla voi hieman kikatella, kun onhan se mahtavaa saada haluamansa ilmaistua.

Tällaista pientä kikatusta meillä on kuulunut koko ajan enemmissä määrin, kun taaperoinen on saanut itsestään irti ratkaisevia sanoja, ja oppinut ilmaisemaan itseään osoittelemalla ja polkemalla jalkaa. Joskus tahtonsa saa läpi, joskus taasen ei. Silti hän tuntuu nauttivan siitä tunteesta, kun hän saa vuorovaikuttaa muiden kanssa.

Vahvassa tahdossa on toki omat puolensa, mutta kyllä se kummasti arkea helpottaa, kun ei tarvitse kaikkia neidin mielen liikkeitä arvailla. Hieman vaikeampien ruokailujen aikaan jouduimme joitain kuukausia takaperin miettimään useasti, että onkohan siitä enemmän haittaa vai hyötyä, että mekin istumme pöydän ääressä. Nyt hän osaa hienosti osoittaa, kun haluaa aikuisen istumaan viereen. Samassa hetkessä voi sitten pyytää lisää maitoa, ja hihittää hieman päälle, kun aikuinen lähtee heti liikkeelle istuttuaan tuoliin.

Tämän taapertajan kommunikointi ei myöskään ole kovin ujoa tai hienovaraista. Päin vastoin, se on kovin äänekästä, ja tekee muun muassa kauppareissuistamme huomattavasti edellisiä viihdyttävämpiä, ainakin kanssakauppailijoille. Tehokas ja tarkkaavainen termiitti osoittaa vähän väliä hyllyjen välissä seikkailevaa äitiä, ja huutaa samalla “äitti!” niin, että kaikki muutkin varmasti huomaavat. Se siitä huomaamattomasta kauppailusta. Samoin kohteliaasti vastataan kaikille, jotka hieman katsekontaktia luovat, että “hei hei!” ja vilkutetaan perään. Tämän voi suurmarkkinoilla toteuttaa vallan mainiosti myös isin olkapäiltä, ja vielä kahdella kädellä vilkuttamalla. On tehokasta, eikä jää keneltäkään huomaamatta.

Ympärillämme on tänä päivänä paljon enemmän hymyileviä ihmisiä, enkä usko sen johtuvan vain keväästä.

Oma seksuaalihistoria

“Siis mikä koulutehtävä tuo muka on?”
“Ihan oikeestiko sun pitää kertoo sun omista kokemuksista?”
“Kuka sen sitten lukee, pitääkö se palauttaa sille opettajalle?”

Kun valmistuminen häämöttää, olen aloitellut lisäkoulutuksena seksologian opintoja, joita nyt on kerääntynyt kohta 15 opintopisteen verran. Ajatuksena olisi lukaista itsensä valmistumisen jälkeen seksuaalineuvojaksi. Eräällä kurssilla sattui ohjelmaan tällainen tehtävä, joka on tärkeä palanen neuvojakoulutusta: Oma seksuaalihistoria.

Moni tuttuni kauhistui sitä ajatusta, että joutuisi kirjoittamaan oman seksuaalihistoriansa paperille, saati kertomaan siitä jollekin. Tämä on sinänsä hassua, sillä uskoakseni monenkaan terveyshistoria, tai vaikkapa ravintohistoria ei lienisi niin vaikeaa kirjoittaa. Kyse on toki intiimistä ja aika tabustakin aiheesta. Itse olen innolla kuitenkin tuota tabua purkamassa.

Pointtihan ei tässä tehtävässä suinkaan ole se, että minun tarvitsisi luetella mitä, ja kenen kanssa olen elämässäni tehnyt. Se nyt tuskin kiinnostaa opettajaanikaan. Helposti seksuaalisuus terminä kauhistuttaa juuri siksi, että se useimpien päässä yhdistyy vain seksiin. Ja siitäkös ollaan saatu iloisia keskusteluja muun muassa seksuaalikasvatuksen osalta.


Seksuaalisuus on olennainen osa ihmisyyttä koko elämän ajan. Siihen kuuluvat seksuaalinen kehitys, biologinen sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen, sosiaalinen sukupuoli-identiteetti ja sen mukainen rooli, sekä suvun jatkaminen.

Väestöliitto


Seksuaalisuus liittyy erottamattomasti ihmisen elämään syntymästä lähtien. Seksuaalisuus ei ole ihmisen valinta, vaan ihmiselämään kuuluva inhimillinen, terveyteen ja mielen hyvinvointiin vaikuttava ulottuvuus. Ihmisen seksuaalisuus ei tule valmiiksi tai herää missään tietyssä iässä, vaan se muuttuu ja kehittyy läpi elämän.

Suomen mielenterveysseura

Oma seksuaalihistoria lähtee syntymästä. Tärkeimpinä kohtina pitäisin itse jo lapsena koettua hyväksymistä ja läheisyyttä, sitä seksuaalikasvatusta (tai sen puutetta), mitä kaikki vanhemmat tarjoavat lapsilleen arjessa. Kuinka omaan kehoon pitäisi suhtautua? Ovatko kaikki ruumiinosat kehossamme yhtä hyviä? Kasvatukseen kuuluu turvataitoja, ehkäisyä ja toivottavasti enemmissä määrin myös hyväksyntää ja myönteistä suhtautumista.

Seksuaalihistoriaan voi kuulua myös traumoja, hyväksikäyttöä ja häirintää. Nämä kuulostavat varmasti rajummilta, kuin välttämättä ovatkaan, sillä suuri osa ihmisistä kokee seksuaalista häirintää jossain vaiheessa elämäänsä, vaikkei joutuisi koskaan hyväksikäytön uhriksi. Ja kyllä, sekin voi vaikuttaa seksuaalisuuteesi. Siihen voi kuulua syömishäiriöitä, itseinhoa ja itsetuhoisuutta. Siihen voi myös kuulua eheyttäviä kokemuksia, vapautuneisuutta ja itsensä löytämistä. Parisuhdetta, itsenäisyyttä ja kokeilua. Ja kyllä, myös seksiä, eikä siitäkään ole rikos puhua.

Vanhemmuus ja/tai lapsettomuus on myös iso tekijä, joka vaikuttaa seksuaalisuuteemme. Vanhemmuus voi olla kokemuksena eheyttävä tai aiheuttaa pelkotiloja. Se voi viedä erilleen tai yhteen puolison kanssa, mikäli sellainen sattuu olemaan. Lapsettomuus voi olla tahallista tai tahatonta. Kaikki näistä vaikuttaa siihen, kuinka koemme itsemme ja kehomme.

Eikös tästä jo tehtävän saisi? Syy sille, miksi tätä pitää miettiä, on henkilökohtaisen tiedon osuus omassa hoitotyössä. Sitä ei voi kiistää eikä välttää. On siis tärkeää tiedostaa, mitä omat kokemukset ja rajoitteet ovat, jotta osaa tunnistaa omat rajansa hoitotyötä tehdessään. Asiakkaan seksuaalisuutta joutuvat kokemaan muutkin, kuin seksuaalineuvojat tai -terapeutit. Fysioterapeutti, sairaanhoitaja, terveydenhoitaja…. you name it, voi olla tärkein ja ainutkertainen kontakti asiakkaalle tuoda huolensa esiin. Tämän vuoksi aiheen käsittely voi ehdottomasti olla paikallaan muillekin, ei vain seksuaalineuvojaopiskelijoille.

Roju ympärilläni on rojua päässäni

Oho, 19 lukematonta viestiä! Ihan turhia kyllä, merkitsenpä luetuksi. Seuraava sähköposti… 400 lukematonta viestiä. No se on kyllä jo aika saavutus. “Tatu, onko sinulla lukemattomia sähköposteja?” Ei kuulemma neljässä sähköpostilaatikossa ole yhtään. Hmm, sanon, ja avaan viimeisen laatikon. 800 lukematonta sähköpostia. Mistä tätä rojua oikein kertyy?

Reippaassa raivausinnossani päädyin myös ruotimaan elektronista roskaani, johon kuului edellä mainittujen sähköpostien lisäksi kymmeniä (jos ei satoja) auki olevia välilehtiä, ladattuja kertakäyttötiedostoja kopioineen, sekä turhanpäiväisiä koulutehtäviä, jotka olisi voinut poistaa jo vuosia takaperin. Järki juoksee paremmin tyhjemmillä päätteillä, ja huomaan juuri oikeaan aikaan puutteita suoritusmerkinnöissä. Valmistuminen kun helpottuu huomattavasti, mikäli tarvittavat kurssit on suoritettu, myös paperilla.

Elektronisen rojun lisäksi kierrätykseen on lähtenyt hurja määrä ihan fyysistä rojua. Toisen roska on toisen aarre, eikä se siitä säilyttämällä muuksi muutu. Joten miksi säilyttämään sellaista, mitä ei kuitenkaan tule käyttämään? On ollut mahtavaa katsoa vaatekaappia, jossa täytettynä on neljän hyllyn sijasta puolitoista, ja ensimmäisen kerran koen, ettei sinne tarvitse mitään. Mikäli sinne tarvitsee jotain, tiedän mitä se on, ja olen varma, ettei minulla sellaista ennestään ole. Menen kaapille ja tiedän, mitä laitan päälle, ja se tuo minulle mielenrauhaa.

En sanoisi, että olen hamstraaja. Olen vain monissa asioissa epäjärjestelmällinen. Olen aiemmin keskittänyt järjestelmällisyyteni treenaamiseen ja elämäntapoihin. Opiskeluun. Hevosten kanssa säännölliseen ja täsmälliseen työskentelyyn. Nyt kun olen hellittänyt edellä mainituista, kykenen katsomaan ympäristöä, jossa elän. Se on toisaalta mahtavan konkreettinen merkki siitä, että elämä on siirtynyt enemmän tähän hetkeen. Kellossa on enemmän tunteja elää, kun niitä ei täytä tekemisellä.

Elämästäni on hyvää vauhtia tulossa tylsää, ja se on minusta mahtavaa. Ollappa päivä, jonka tärkein ohjelma on takkien järjestely. Se olkoon huomenna.

“Keskinkertainen” ei ole ikävä hyönteinen

Tavallisuus ja keskivertoisuus tarkoittavat nykyään epäonnistumista. Pahinta on sulautua joukkoon, sijoittua tylsästi käyrän keskivaiheille.

Mark Manson – Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan

Siinä missä talvi yllättää autoilijat, on hauska huomata, kuinka kevät yllättää joka vuosi meidät ihmiset. “Onpa päivä taas pidentynyt”. “Kylläpä aurinko alkaa lämmittää”. No shit. Eikö se kevät tule joka vuosi? Olemmeko kaikki vaipuneet kaamosmasennukseen vain siksi, ettemme uskoneet kevään enää koskaan koittavan? Ilmankos!

Ihanaa nähdä, kuinka ihmiset jotenkin kuoriutuvat kaikista talvivaatteistaan, ja samalla päästävät sisältä hieman itseään ulos. He uskaltavat hymyillä hieman, ja pistäytyä ulos neljän seinän sisältä. Ja hymyillä edelleen.

Kevät näyttää ihan arkiset asiat hieman kauniimmassa auringonvalossa, ja mikä tärkeintä, hetken pidempään kuin talvisin. Huomaan itsekin yllättyvän siitä, miten nopeasti alkuvuosi on kulunut. Onko jokainen vuosi hieman edeltäjäänsä lyhyempi? Olenko tulossa vanhaksi, kun aika vaan kipittelee ohitse, ja minä nautin siitä jynssäämällä kylpyhuoneen kaakeleita? Johtui siivousinto sitten keväästä tai vanhuudesta, niin tänään se sai aikaan auton pyykkäyksen sisältä ja ulkoa. Jos kukaan on autossani käynyt, ymmärtää hän mieheni reaktion autolle saavuttuaan:

Kenen auto tämä oikein on?

Ehkä sitä tunteekin olonsa hieman vieraaksi. Omana itsenään, joskin hieman väliaikaisessa ympäristössä, joka näin kevään kynnyksellä tuntuu konkreettisesti väliaikaisemmalta. Uuteen asuntoon saapuu ensi viikolla huonekaluja, ja ajatukset ovat jo pitkälti muualla, kuin näissä maisemissa. Joensuu on kohdellut meitä hyvin. Kaupunkia isommat syyt vievät meidät kuitenkin kevään lopuksi takaisin Savonlinnaan.

Siivousinto voi liittyä myös muuttoon. Uusi asunto on aina mahdollisuus tehdä asiat paremmin. Muutama neliö lisää, hiukan enemmän kaappitilaa. Oma huone pikkuiselle. Tylsä ja tavallinen vanhusminä oikein hyrisee ajatellessaan kodin laittamista. Käytännöllisyyttä. Pikkuasioita, kuten pyykkien järjestelyä ja kierrätystä. Harkittuja kokonaisuuksia ja tavaran vähentämistä. Tavallisia juttuja, joille ennen olen ollut suorastaan allerginen.

Omassa tavallisuudessaan hykertely tuntuu jopa mahtavalta. Katsoa itseään peilistä kaikkine ideaalista poikkavine “virheineen”, ja sanoa: rakastan sinua juuri tuollaisena. Olla armollinen itselleen, ja hyväksyä tämän päivän toimettomuus. Ei jokaisella päivällä tarvitse olla sen suurempaa merkitystä. Tänäkin päivänä voi vaan olla. Koska sitähän se elämä on, olemista. Tavallista, jokaisen omassa mittakaavassa.